keskiviikko 4. joulukuuta 2013

David Grossman, Sinne missä maa päättyy


David Grossman on israelilainen kirjailija. Hän on pasifisti ja on kirjoittanut hienon, koskettavan kirjan siitä maailmasta missä tavalliset ihmiset Israelissa elävät. Ja ovat eläneet jo vuosikymmeniä eikä muutosta ole näkyvissä. Kirja on sodanvastainen, mutta se on myös rakkaustarina. Kaiken taustalla on jatkuva sotatilanne, räjähtävät ammukset, väkivalta. Ja suuri huoli omasta lapsesta.

Ora ja Avram, nuoruudenystävät, kävelevät päivästä toiseen Galilean syrjäseuduilla, nukkuvat ulkona, ohittavat kivisiä muistomerkkejä, joissa lukee: ...kaatunut 21 vuotiaana Etelä-Libanonissa taistelussa terroristeja vastaan. He, nuorena rakastuneet, keskustelevat ja muistelevat omaa elämäänsä ja erityisesti heidän yhteistä lastaan, sotimassa olevaa Oferia sekä toista poikaa Adamia. Pojilla on yhteinen äiti, mutta isät ovat parhaat ystävykset.

Kävelyn idea äidille on se, että kun hän kävelee ja puhuu pojastaan, pojalle ei voi sattua mitään pahaa. Keskustellessaan he oppivat myös itsestään ja toisistaan. Kaiken pelon ja tuskan keskellä he myös nauttivat ja iloitsevat, rakastavat.

Äiti pelkää Oferin kuolemaa, mutta ei hyväksy sitä, että Ofer ampuu ihmisiä. Hänen on vaikeaa hyväksyä Oferin vastausta: minun tehtäväni on seisoa vartiopaikalla ja tutkia terroristit, jotta he räjäyttäisivät itsensä minun edessäni eikä Tel Avivissa.

Meillä Suomessa eivät pommit ole ainakaan toistaiseksi räjähdelleet eikä tarvitse pelätä junassa, bussissa tai kaupassa. On vaikeaa ajatella, miltä tuntuu pelätä joka ikinen päivä. Ehkä siihen voi vähän tottua, mutta ei varmasti koskaan kokonaan. Eivätkä pommit tietenkään ole vain israelilaisten ongelma.

Israelilla on vähän ystäviä, paljon vihollisia. Mitä voi äiti vastata kuusivuotiaalle pojalle, joka kysyy, kuka on meitä vastaan, mitkä maat on meitä vastaan. Äiti ei halua luetella, mutta lopulta on pakko vastata:  Syyria, Jordania, Irak, Libanon.  Egyptin kanssa on sodittu, mutta nyt on rauha. Pikkutarkka lapsi kysyy, onko Egypti oikeasti meidän kaveri? Äiti voi vastata vain: ei ne oikeasti halua olla meidän ystäviä.  Ja poika päättelee, sitten ne on meitä vastaan. Lopulta oli lueteltava muutkin arabimaat, jotka ovat meitä vastaan. Luettelo on pitkä ja ystävät ovat kaukana. Poikaa pelottaa.

Pitkä tarina etenee hienosti. Puuduttavia hetkiä on tosi vähän. Pokkarissa on sentään sivuja noin 650.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti