Kaiken - minkä tahansa esityksen - alku on tärkeä. Jo siinä otetaan yleisö, tai sitten ei. Tässä näytelmässä otettiin. Kaksi naista lavalla, siskot. Sairaalan odotushuone, äiti potilaana. Sanoja ei juuri tarvittu, kun kävi selville, että me emme halua keskustella keskenämme. Liian paljon pahaa yhteisessä historiassa. Puhumattomiksi jääneet asiat jäytävät mieltä. Teksti nostaa hienosti, monin pienin sävyin esille sen, mistä pahanolon tunteet tulevat.
Miten me osaammekaan satuttaa toisiamme. Varsinkin me toisillemme läheiset. Näytelmän tekstissä ei ollut mitään haettua, elämän ulkopuolelta otettua. Elämä nyt vain on tällaista. Kaikilla meillä on sen suhteen odotuksia. Aina ne eivät toteudu. Vaikka näytelmässä oli hetkittäin varsin raatelevia kohtauksia, se päättyi kauniisti, vaikka kipeät ongelmat eivät saanetkaan ratkaisua. Mahdollisuus parempaan oli otettu.
Näytelmän sanoman voisi sanoa ehkä näinkin: vahvuutesi on siinä, kun uskallat olla heikko.
Molemmilla naisilla oli hetkittäin sellainen terminaattorivaihe päällä, että hengästyin pelkästä katsomisesta. Olen aina ihaillut Ella Pyhällön äänenkäytön vaihtuvuutta ja hänen ilmeidensä rikkautta, nyt se oli kuin yhtä vuoristorataa. Susa Saukon laulua olisin voinut kuunnella enemmänkin. Ja voi wautsi, millainen yhteinen lauluesityksenne olikaan.
"Melkein kuin Emmerdalessä" esitetään Kapsäkissä syyskuun aikana ja lokakuussa esitys siirtyy teatteri Jurkkaan. Suosittelen lämpimästi.
www.facebook.com/melkeinkuin
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti